Sattuipa niin, että minulta pyydettiin kolumneja perhokalastusaiheesta. Ensin innostuin ja olin melkoisen ylpeäkin. Kohta iski hätä. Hetkinen, pitääkö minun nyt osata ja tietää.
Perhokalastus on luonteeltaan ikuista oppimista, syvällistä hyönteis- ja jokielämän tutkiskelua, heittotekniikoita ja loputtomien perhoreseptien ja variaatioiden hypistelyä. Ja mitä kokeneempi perhokalastaja, sitä harvemmin hän brassailee omilla tiedoillaan. Monet myöntävät auliisti, että paljon on opittavaa. Ikuisessa taitojen hiomisessa piilee lajin koukku.
Toisaalta kuulee myös tiukkoja mielipiteitä ja yksioikoisia näkemyksiä. Näin ja vain näin kuuluu tehdä. Peruke pitää olla juuri tietynlainen ja perhon pitää uida juuri noin ja hopealankaa saa laittaa tasan kolme kierrosta. Kanadalainen April Vokey on tunnettu perhokalastaja ja toki myös nainen. Kun haastattelin häntä blogiini, selvisi, että hänen tulokkaan kokemuksensa nuorena naisena perhokalastuksen maailmaan oli nihkeä. ”Alan pojat” melkein onnistuivat ajamaan hänet pois perhokalastuspiireistä. Noviisina ensimmäistä siimaa ja kelaansa puntaroinut ostaja sai niskaansa tiedoilla ja vaihtoehdoilla noppailua ja kasan miehistä egoa. Haluttiin näyttää oma perehtyneisyys ja osaaminen, mutta ei auttaa.
Kokemuksen sisuunnuttamana April vannoi, että hänestä tulee kalastusopas, joka tekee perhokalastuksesta selkeää ja ymmärrettävää. Ja nyt hänet näkee lehtien kansissa ympäri maailman julistamassa perhokalastuksen ilosanomaa. Naisperhokalastajien kanssa jutellessa useimmiten esiin nousee fiilistely, retkeily, kauniit maisemat ja etenkin kilpailuhenkisyyden puuttuminen. Tähän joukkoon samaistun itsekin.
Alkuun perhokalastus oli pikkutytölle helppoa. Kun vain perho on vedessä, kala voi sen napata. Siinä oli koko perhokalastuksen teoria kiteytettynä. Ja kaava toimi pettämättömästi. Koskaan kala ei napannut kun perho oli puussa tai nuotiopaikalla makkaranpaistajan perhorasiassa. Joka ikinen kerta kala nappasi vain jos perho oli vedessä.
Aikuisena ihminen tekee asioista turhan tukalaa ja monimutkaista. Jostain nousee outo nolostelu. Kehtaanko mennä koskelle, kun heitto on tällaista räpeltämistä? No perhomessuille en ainakaan ilkeä, kun siellä ovat kaikki besserwisserit. Pitäisi kai minun olla paljon parempi. Onko minulla lupa seurata unelmaani ja kalastella vain?
Kaiken nolostelun keskellä onneksi mieleen muistuu yksinkertainen fakta. Perhokalastushan on hauskaa. Sen tietää jokainen, joka hilaa itsensä vedenäärelle ensimmäisen kerran keväällä ja tuntee taas luonnon äänet ja tuoksut. Tai joka erehtyy vilkaisemaan vanhojen kalareissujen valokuvia ja tuntee selkäytimessä sen innostuksen, kun juuri tuo kuvassa komeileva kala täräytti perhoon. Tai joka pääsee kertomaan harrastuksestaan tai siitä ennätyssaaliista uudelle innokkaalle kuulijalle. Perhokalastus on hauskaa.
On ihailtavaa kuinka perhokalastukseen täysin hurahtaneet kehittävät taitojaan. Ja näitä osaajia on upeaa seurata lehdistä, videoilta ja jokirannassa. Mutta samalla perhokalastusta etäältä vilkuilevalle saattaa syntyä kuva todella vaikeasta, teknisestä ja lähes mahdottomasta lajista. Ja pahimmillaan ensimmäisen kynnyksen yli ei koskaan päästä. Perhokalastusta ei koskaan uskalleta edes kokeilla.
Mutta älä sinä anna nolostelun estää. Sanon sen kokemuksella. Olen luultavasti yksi huonoimmista perhonheittäjistä, joka on harrastanut lajia yli 20 vuotta. Olen luultavasti yksi surkeimmista virranlukijoista, vaikka olen kalastanut yli 10 maassa. Ja olen luultavasti yksi holtittomimmista perhokalastajista, joka ei koskaan keväisin osaa kirurginsolmua ilman lunttilappua tai muista oman vapansa luokkaa.
Ja siitä huolimatta perhokalastus on hauskaa. Joka kerta kun pääsen nolostelun yli ja saan heitettyä perhon veteen saakka.
– Anni Yli-Lottinen