Amerikan-striimeritKirjoittajalta Toimitus
Testiheitto – Vision Merisuola
Kertoman mukaan Vision Merisuola syntyi puolivahingossa, XO-vapasarjan tuotekehitysen sivupolkuna. Ilmeisen onnekas sattuma. Merisuola on ehtinyt kerätä jo yhden kalakauden aikana poikkeuksellisen paljon ylistystä, vaikka markkinointikin on ollut XO-sarjaa hillitympää.
Pohjolan Perhokalastajassa vavan 8-luokkaista versiota on testattu useamman kalamiehen voimin yksi kausi, ja pakko se on myöntää. Merisuola on täysiverinen huippuvapa siinä missä amerikkalaisten vapamerkkien premium-sarjat. Niin sen tietysti pitääkin olla, sillä hintalappukin on vajaa 800 euroa.
8-luokkainen vapa voi kuulostaa meritaimenen kalastukseen tai vaikka streamerin virpomiseen äkkiseltään raskaalta, mutta Merisuolan kohdalla se ei pidä paikkaansa. Kalastuskokemus on lähellä 7-luokkaista vapaa, jossa kuitenkin piilee isomman vavan voimareservi. Vapa soveltuu hyvin pohjolan vesiin monenlaiseen kalastukseen.
Heitto-ominaisuudet vavassa ovat huippuluokkaa. Vaikka vapa on nopeahko, se taipuu tasaisesti ja siimanliikkeisiin on koko ajan välitön tuntuma. Aihion keskiosasta löytyy voimaa, joka suorastaan linkoaa etuheiton matkaan tarkasti ja kauas. Loistavista heitto-ominaisuuksista huolimatta aihio jopa antaa jonkin verran ajoituksen virheitä anteeksi.
Heittäminen ääripituuksille on vaivatonta, eikä käy tuulisenkaan kalapäivän päätteeksi raskaaksi. Vähän kuin olisi kalkkivirralla päikkäripinturia nakkaillut. Testeissä vapa toimi parhaiten pitkäkartioisilla siimoilla. Silloin vaikkapa lohipinturin lennättäminen oli silkkaa nautintoa. Hieman rankemmat klumpit ja lyhyet heittopituudet ovat ehkä vavan Akilleen kantapää, haukivavaksi voisi sopia paremmin luokkaa raskaampi Merisuola. Niin ikään meritaimenen kalastukseen sopivaa siimaa miettiessä kannattaa niitä varulta kokeilla myös aliluokkaisina.
Vavan aihio on hiomaton, minkä periaatteessa jättää valmistusprosessiin hieman enemmän pelivaraa. Ainakin se luo omanlaisensa, työkalumaisen visuaalisen ilmeen. Nimensä mukaisesti Merisuola on suunniteltu suolaisen veden kalastukseen. 8-luokkaisen vavan butin päässä komeilee Bonefish. Niiden kanssa emme vapaa päässeet testaamaan, mutta oletettavasti se kalastaja, joka katselee palmun alta Karibianmeren auringonlaskua Merisuola toisessa, Cuba Libre toisessa kädessä, voi odottaa seuraavan päivän kalastusta levollisin mielin. Välineistä se ei tule jäämään kiinni.
Veden alla vipeltävä katkonymfi
Kärnänkoski virtasi ruosteenruskeana ja kuohui uomansa yli metsikköön. Oli kesäkuun puoliväli, vuosi 2003 tai 2004. En muista tarkkaan. Tulin kosken rantaan leiripaikan puolelta. Keltaiset päivänkorennot lentelivät kosken yllä, mutta kaloja ei näkynyt.
Testiheitto – G. Loomis Asquith haastaa NRX LP:n
G. Loomiksen uusin, auringossa vihreän sävyissä säihkyvä vaparasarja on ollut yksi viime aikojen kohutuimmista perhokalastustuotteista. Muita huippuvapoja satasen pari kalliimpi hintalappu ja symbolisen tuhannen dollarin rajan rikkominen ei ole ainakaan vähentänyt Asquith-sarjan vapoja kohtaan osoitettua kiinnostusta. Edellisessä numerossamme Miki Äikäs esitteli lohiluokan Asquithin.
Tällä kertaa on 5- ja 6-luokkaisten Asquithien vuoro, joista varsinkin 5-luokkaista vapaa testattiin kesän aikana useiden heittäjien voimin. Vapaaehtoisista testaajista ei ollut tällä kertaa varsinaisesti pulaa. Kiinnostus kertoo tietenkin onnistuneesta markkinoinnista. G. Loomis on toki suosittu merkki, mutta sen varsinainen kulttimaine perustuu Atlantin molemmin puolin – ja varsinkin siellä toisella puolen – kaksikätisiin vapoihin.
Tuotekehittelyssä yksikätistä Asquithia edelsi NRX LP -vapasarja, jota käytimme testissä verrokkivapana. Nimestään huolimatta NRX LP tuo pikemminkin mieleen parannetun, herkemmällä kärjellä mutta jäntevämmällä tyvellä varustetun, painoksen G. Loomiksen GLX- sarjan takavuosien presentaatiovavoista StreamDancesta tai Whisper Creekistä. Tosin sillä erotuksella, että LP on niitä suorituskykyisempi. Juuri kun vavan voima tuntuu loppuvan, sen tyvestä löytyykin ylimääräinen potku, joka lennättää pikkuperhon ne tarvittavat metrit suvannon keskellä tuikkivan taimenen näkökenttään.
Ennen kaikkea vapa toimii kuitenkin erinomaisesti tyypillisillä 10–17 metrin ylävirtaheittopituuksilla, ja on esimerkiksi mainittuja Whisper Creekiä ja StreamDancen hitaampia versioita tunnokkaampi. Ja itse asiassa selkeästi tunnokkaampi kuin Asquith, joka ei ole aivan lyhimmillä heittopituuksilla omimmillaan.
LP:n pehmeä, tasaisesti taipuva kärkiosa lisää herkkyyden vaikutelmaa keskimittaisilla heittopituuksilla ja helpottaa joitakin presentaatioheittoja, mutta jotkut ovat kokeneet toiminnan haastavaksi pitkissä heitoissa. Kaikkein pisimpiä yli 25 metrin rykäisyjä vavalla
pitää jo parhaimpienkin heittäjien hieman pakottaa, vaikka perho maaliin lentäisikin. Tässä Asquith on edeltäjäänsä selkeästi parempi.
Ehkä joku toivoisi siihenkin jäykempää kärkiosaa ja hivenen notkeampaa tyveä, mutta pitkissä heitoissa Asquith on joka tapauksessa LP:tä vakaampi, nykytrendin mukaisesti nopeaksi luokiteltava vapa, jolla siima lentää vaivattomasti kohteeseensa. Mitä enemmän siimaa on ulkona, sitä luontevammalta vapa tuntuu. Parhaimmillaan heittäminen on zeniläinen kokemus. Vavan olemassaoloon havahtuu vasta, kun tuntee ranteessa sen välittämät taimenen potkut.
Asquith tuntuu toki käteen kepeältä, mutta paino itsessään nyt ei olekaan ollut vitos- tai kuutosluokkaisissa vavoissa mikään kynnyskysymys vuosikausiin. Ja jos yli tonnin vapa olisi häiritsevästi nokkapainoinen, sen voisi saman tien testamentata kirosanojen saattelemana nuorisokeihääksi paikalliselle yleisurheiluseuralle.
Se on tietenkin huomionarvoista, jos kohta ei sentään aivan ainutlaatuista, että kepeässä aihiossa on myös huomattavan paljon voimaa. Asquithilla viskeleekin sujuvasti perhoja laajalla skaalalla ja erilaisissa olosuhteissa. Viitosluokkaista LP:tä tuskin kukaan harkitsisi kevyeksi meritaimenvavaksi, mutta Asquith selviäisi siitäkin kunnialla. Samaan aikaan se on kuitenkin erinomainen, tiukkaa luuppia heittävä pintaperhovapa.
Ehkäpä kyseessä oli jonkin verran tuuriakin, mutta karkuutusprosentit Asquithilla jäivät testien aikana olemattomiksi. Jopa kuutosluokkaisella vavallakin pystyi kalastamaan kaikkein ohuimmilla perukkeilla ja pienillä perhoilla, mikäli olosuhteet niin vaativat.
Siimojen suhteen Asquith on nirsompi kuin syvemmälle kumartava LP. Vavan lataaminen ja täydellisen heittotuntuman syntyminen edellyttää jonkin verran rasitusta, mikä rauhtoittaa vavan kärkiosan. Jonkun mielestä vapa toimi parhaiten Rio Goldilla, toinen suosi Visionin XO:ta.
Lyhyemmillä siimapituuksilla heittämisen ohella Asquithin toinen miinuspuoli on vavan vaativuus. Se ei juuri korjaa virheitä, ja rankaisee niistä helposti. Huom. Jos tiedät, että heittäminen ei varsinaisesti kuuluu vahvuuksiisi ja haluat ehkä kompensoida heittotaidon
puutetta hankkimalla hyvän vavan, valitse joku muu malli. Ja jos tarkoituksena on kompensoida jotakin ihan muuta, kannattaa lähtökohtaisesti ostaa BMW tai sähkökitara.
Onko Asquith sitten sitä satasta tai kahta parempi kuin kilpailijoitten parhaat vapasarjat? – Onko sillä sitten oikeastaan edes mitään väliä. Asquith on joka tapauksessa erinomainen perhovapa, monikäyttöisempänä kokonaisuutena mielestäni yhden porrasaskelman LP:tä parempi. Rohkenen väittää, että moni kokee asian näin. Siitä huolimatta, että LP on hieno, loistavan heitto- ja kalastusfiiliksen tarjoava perhovapa sekin.
Rehellisyyden nimissä on mainittava, että noin kymmenestä testaajasta yksi ei tullut vavan kanssa toimeen oikeastaan lainkaan, vaikka on heittänyt satoja vapamalleja ja työskennellyt perhokalastuksen parissa pitkään. Niinkin voi käydä.
Hinta
1195 euroa
Video: Testiheitto Vision Scout
Vapojen ohella Vision on siirtynyt tänä vuonna myös kahluuvarusteissa astetta raskaampaan hintasarjaan. Uudet Vision Scoutit ovat liki 500 euron arvoiset kahluuhousut. Housujen ensivaikutelma on lupaava.
Hyvin istuvat housut ovat alaosaltaan tukevaa kangasta, jossa on karheapintainen tekstuuri. Käytössä housut ovat silti kepeämmät kuin esimerkiksi Simmsin kalleimmat housumallit. Scouteissa ei ole erillisiä polvi- tai sääritoppauksia kuten esimerkiksi Patagonian kalleimmissa housuissa.
Housuissa on käytetty ultraäänisaumausta. Tekniikka vähentää saumavuotoja, jotka ovat usein vastaavien, hyvin istuvien housujen ongelma.
Vision lupaa tuotteelle maksimaalisen hengittävyyden. Koskenrannan kenttälaboratorion olosuhteet ovat niin karkeat, etten uskalla sen tarkemmin arvioida käytetyn kangasteknologian ominaisuuksia. Koekäytössä neste pysyi joka tapauksessa housujen ulkopuolella ja poistui housujen sisäpuolelta. Hengittävyysongelmia ei ilmennyt pidemmänkään jalkamarssin aikana.
Koska testiaika oli suhteellisen lyhyt, noin viikon aktiivista kahlausta, teimme housuille erilaisia luovia rasitekokeita, joissa harrastimme tietoista, enemmän tai vähemmän brutaalia kahluuhousujen väärinkäyttöä, mäenlaskua, kyykkyhyppyjä ja sen sellaista. Näistä testeistä housut selvisivät vaurioitta. Lopullinen selvyys housujen kestävyydestä saadaan kuitenkin vasta vuoden tai kahden, ei viikon tai kahden käyttökokemuksen perusteella.
Tuotteen ulkoasu on Visionin mittapuulla hillitty ja millä tahansa mittapuulla tyylikäs. Ruskeiden printtien ja kankaan välinen kontrasti on selkeä, mutta ei missään nimessä ärhäkän räikeä. Viimeistelyssä on selkeästi kiinnitetty huomiota yksityiskohtien hiomiseen, esimerkiksi vyön ja olkaimien soljet ovat hyvin funktionaaliset.
Housuissa on yksi osioihin jaettu rintatasku, jonka vetoketju on todistetusti vesitiivis ja housujen sisäpuolella yksi käännettävä tasku. Lämmittelytaskuja Scouteissa ei ole. Sitä voi pitää miinuksena. Pienenä kauneusvirheenä voi pitää myös väljiä vyönlenkkejä, joista vyö pääsee helposti putoamaan.
Varsinkin mikäli tarkoituksena on kalastuksen lomassa kävellä joen rantaa ja tarkkailla kaloja – niin kuin esimerkiksi pohjoisessa tai monissa maailman kalakohteissa on tapana, Scoutit ovat erittäin varteen otettava vaihtoehto ykköskahluuhousuiksi laatutietoisimmallekin kalastajalle. Housujen käyttömukavuus on erinomainen, ja hengittävyys ainakin uutena on sekin erittäin hyvä.
No Hackle Sidewinder
Sitä ei tapahdu usein, mutta sitä tapahtuu. Ehkä noin kerran kahdessakymmenessä vuodessa. Joku kehittää perhomallin, jonka jälkeen maailma ei ole enää ihan sama. Ei ainakaan vähään aikaan, kunnes joku keksii taas jotakin uutta ja mullistavaa. No Hackle Sidewinder kuuluu kiistattomasti tähän käänteen tekevien perhojen kuninkuusluokkaan.
Video: Testiheitto – Vision Onki
Onki on Visionin alempaan keskihintaluokkaan sijoittuva, neliosainen vapauutuus kaudelle 2017. Testiin saimme 6-luokkaisen vavan. Kirkkaanoliivi aihio takaa, että vapa tökkää kuluttajan silmään jo kauppiaan telineestä.
Onki soveltuu erinomaisesti vaikkapa perhokalastajan ensivavaksi. Niin kuluneelta kuin luonnehdinta kuulostaakin, Onki on sangen helppoheittoinen. Vapa silottelee heittovirheitä olematta hermojaraastavan hidas tai streamerkäytössä ponneton. Lisäksi tuntuma heittoon on hyvä, ehkä kaikkein lyhimpiä ja pisimpiä heittopituuksia lukuun ottamatta.
Olen usein ihmetellyt, miksi halvemman hintaluokan vavoissa on tätä nykyä usein turhan jäykkä tyviosa. Ja uskon, etten ole ihmettelyineni yksin. Niinpä Ongen toiminta yllätti minut ja muut testaajat positiivisesti. Vavan taipuma on tasainen, eikä kärkikään ole muuhun vapaan suhteutettuna liian löysä tai jäykkä.
Sille kalastajajoukolle joka tahtoo autot ja vavat nopeina, Onkea ei voi suositella. Nykystandardeilla toiminta on verkkainen. Samaan aikaan vapa on olemukseltaan silti pikemminkin ryhdikäs kuin herkänletkeä spagettivapa.
Ääripituuksille heittäminen on aina lopulta heittäjän ominaisuus. Toisilla vavoilla se käy silti helpommin kuin toisilla. Tässä kategoriassa onki sijoittuu keskikastiin, ja parhaimmillaan se on ehdottomasti keskipitkillä heitoilla. Jatkuva 30 metrin viivan hätyyttely saattaisi Ongella käydä pitkän kalapäivän päätteeksi jo ranteen päälle.
Normaali rullausheitto onnistuu Ongella hyvin, alaheitto oikein hyvin ja Spey-heiton muunnokset siedettävästi. Viimeksi mainittuihin löytyy parempiakin vapoja.
Testivavassa on lyhyt, sirohko full wells -kahva, josta saa heittämiseen pientä lisäpuhtia. Jatkokahvaa testivavassa ei ollut. Kelakiinnike piti kelan paikallaan ja toimi muutoinkin ongelmitta. Testiyksilön viimeistely jätti pientä toivomisen varaa, muun muassa sidoksissa oli kauneusvirheitä.
Testijakson aikana ohuet perukkeet paukkuivat ongella prosenttuaalisesti pikkuisen useammin kuin esimerkiksi viime vuonna Tanella. (Huom. Testattu oloissa, joissa yli 5X:n perukkeet eivät enää kaloille kelpaa.) Mitään loogista selitystä tälle ei löydetty, vika piili joko kalastajassa, huonossa tuurissa tai vavassa. Näin kuitenkin oli. Rohkenen silti epäillä, että vain harva harkitsee 6-luokkaisen Ongen hankkimista kalkkivirtavavaksi.
Normaalipaksuisilla perukkeilla mitään ongelmia ei ollut. Onki on hintaisekseen erinomainen perhovapa. Herkkyys ei tietenkään ole samalla tasolla kuin useissa huippuvavoissa ja kalastamisen kepeys on suhteellinen käsite, riippuvainen kalastusoloista ja heittopituuksista.
Kohti täydellistä päivänkorentojäljitelmää – Osa 2
Kohti täydellistä päivänkorentojäljitelmää – Osa 1
Saako perhokalastus olla hauskaa?
Sattuipa niin, että minulta pyydettiin kolumneja perhokalastusaiheesta. Ensin innostuin ja olin melkoisen ylpeäkin. Kohta iski hätä. Hetkinen, pitääkö minun nyt osata ja tietää.
Perhokalastus on luonteeltaan ikuista oppimista, syvällistä hyönteis- ja jokielämän tutkiskelua, heittotekniikoita ja loputtomien perhoreseptien ja variaatioiden hypistelyä. Ja mitä kokeneempi perhokalastaja, sitä harvemmin hän brassailee omilla tiedoillaan. Monet myöntävät auliisti, että paljon on opittavaa. Ikuisessa taitojen hiomisessa piilee lajin koukku.
Toisaalta kuulee myös tiukkoja mielipiteitä ja yksioikoisia näkemyksiä. Näin ja vain näin kuuluu tehdä. Peruke pitää olla juuri tietynlainen ja perhon pitää uida juuri noin ja hopealankaa saa laittaa tasan kolme kierrosta. Kanadalainen April Vokey on tunnettu perhokalastaja ja toki myös nainen. Kun haastattelin häntä blogiini, selvisi, että hänen tulokkaan kokemuksensa nuorena naisena perhokalastuksen maailmaan oli nihkeä. ”Alan pojat” melkein onnistuivat ajamaan hänet pois perhokalastuspiireistä. Noviisina ensimmäistä siimaa ja kelaansa puntaroinut ostaja sai niskaansa tiedoilla ja vaihtoehdoilla noppailua ja kasan miehistä egoa. Haluttiin näyttää oma perehtyneisyys ja osaaminen, mutta ei auttaa.
Kokemuksen sisuunnuttamana April vannoi, että hänestä tulee kalastusopas, joka tekee perhokalastuksesta selkeää ja ymmärrettävää. Ja nyt hänet näkee lehtien kansissa ympäri maailman julistamassa perhokalastuksen ilosanomaa. Naisperhokalastajien kanssa jutellessa useimmiten esiin nousee fiilistely, retkeily, kauniit maisemat ja etenkin kilpailuhenkisyyden puuttuminen. Tähän joukkoon samaistun itsekin.
Alkuun perhokalastus oli pikkutytölle helppoa. Kun vain perho on vedessä, kala voi sen napata. Siinä oli koko perhokalastuksen teoria kiteytettynä. Ja kaava toimi pettämättömästi. Koskaan kala ei napannut kun perho oli puussa tai nuotiopaikalla makkaranpaistajan perhorasiassa. Joka ikinen kerta kala nappasi vain jos perho oli vedessä.
Aikuisena ihminen tekee asioista turhan tukalaa ja monimutkaista. Jostain nousee outo nolostelu. Kehtaanko mennä koskelle, kun heitto on tällaista räpeltämistä? No perhomessuille en ainakaan ilkeä, kun siellä ovat kaikki besserwisserit. Pitäisi kai minun olla paljon parempi. Onko minulla lupa seurata unelmaani ja kalastella vain?
Kaiken nolostelun keskellä onneksi mieleen muistuu yksinkertainen fakta. Perhokalastushan on hauskaa. Sen tietää jokainen, joka hilaa itsensä vedenäärelle ensimmäisen kerran keväällä ja tuntee taas luonnon äänet ja tuoksut. Tai joka erehtyy vilkaisemaan vanhojen kalareissujen valokuvia ja tuntee selkäytimessä sen innostuksen, kun juuri tuo kuvassa komeileva kala täräytti perhoon. Tai joka pääsee kertomaan harrastuksestaan tai siitä ennätyssaaliista uudelle innokkaalle kuulijalle. Perhokalastus on hauskaa.
On ihailtavaa kuinka perhokalastukseen täysin hurahtaneet kehittävät taitojaan. Ja näitä osaajia on upeaa seurata lehdistä, videoilta ja jokirannassa. Mutta samalla perhokalastusta etäältä vilkuilevalle saattaa syntyä kuva todella vaikeasta, teknisestä ja lähes mahdottomasta lajista. Ja pahimmillaan ensimmäisen kynnyksen yli ei koskaan päästä. Perhokalastusta ei koskaan uskalleta edes kokeilla.
Mutta älä sinä anna nolostelun estää. Sanon sen kokemuksella. Olen luultavasti yksi huonoimmista perhonheittäjistä, joka on harrastanut lajia yli 20 vuotta. Olen luultavasti yksi surkeimmista virranlukijoista, vaikka olen kalastanut yli 10 maassa. Ja olen luultavasti yksi holtittomimmista perhokalastajista, joka ei koskaan keväisin osaa kirurginsolmua ilman lunttilappua tai muista oman vapansa luokkaa.
Ja siitä huolimatta perhokalastus on hauskaa. Joka kerta kun pääsen nolostelun yli ja saan heitettyä perhon veteen saakka.
– Anni Yli-Lottinen
